Fotoniikan tutkijan työ on siitä erikoista, että työn ytimestä ei pääse koskaan irti vapaa-aikana. Onneksi. Valo on kiintoisa tuttavuus. Ja silti kaikkein sykähdyttävintä on olla pimeässä sitä ilman.

Valo

Fotoniikka on tieteen tekemistä valosta. Voisi luulla, että tällaisen tekemistä voi tehdä missä päin maailmaa hyvänsä. Mutta näin ei suinkaan ole. Ensinnäkin fotoniikan tutkimus vaatii onnistuakseen hyvät tutkimuslaitteistot. Niin kuin meillä Joensuussa on – kiitos määrätietoisen, pitkäjänteisen kehitystyön.

Toisekseen tutkimus vaatii aina sellaisen ympäristön, joka houkuttelee paikalle hyvät tutkijat. Sellaisen ympäristön, jossa viihtyy myös vapaa-aikana. Minulle tämä ympäristö sisältää myös tärkeänä osana ympärillä olevan luonnon. Joka on myös täynnä väriä ja valoa. Ja etenkin luonnon valoa; ei pelkkää ihmisen luomaa valosaastetta.

Fotoniikka on tieteen tekemistä valosta

Värien kannalta minulle mieluisinta aikaa on syksy. Kesän tylsän vihreyden jälkeen kasvit tuovat esiin keltaiset ja punaiset värit, jotka Auringon paiste saa hehkumaan. Tähän päälle voi ihastella auringon punaisen laskun järven selän taakse. Ja sen jälkeen voi vielä hyvällä tuurilla nähdä revontulet myös täällä Pohjois-Karjalassakin. Ei usein, mutta kuitenkin joka vuosi useaan kertaan. Ja tämän kaiken voi kokea astumalla ulos ovesta omalle kotipihalle.

Pimeys

Kaikkein sykähdyttävintä minulle ovat kuitenkin olleet ne hetket, kun on pimeää. Hienoin kokemus tästä oli pari vuotta sitten alkusyksystä tehty pieni retki Ruunaan retkeilyalueelle Lieksaan. Sinne kun lähtee, niin pääsee kauaksi asutusten valoista. Paikkana Kakkisen laavu, joka sijaitsee Paasikosken ja Haapavitjan koskien välissä Lieksanjoen varrella.

Vietimme yön laavulla vaimon ja koiran kanssa. Sää oli hyvä, ulkona oikeasti pimeää illalla. Pilvistä, joten Kuu tai tähdet eivät valaisseet. Ainoana valona oli vain nuotion loiste. Kun siinä tulen äärellä aikaa viettää ja ympärillä on pelkkää pimeää metsää ja kohiseva joki, tuntee olevansa riittävän kaukana kaikesta työhön liittyvästä.

Siinä pääsee myös keskittymään ääniin aivan eri tavalla kuin muualla. Kun ympärillä on pimeää ja näköaistimukset ovat hyvin rajallisia, alkaa kuulo herkistyä. Alkaa huomata, että luonto ei ole koskaan hiljainen. Aina jostain kuuluu jokin uusi ääni, joka erottuu vaikka viereisen kosken virtaava vesi antaa oman kohinansa. Ja osan aikaa voi vain arvata, mistä mikäkin ääni on lähtöisin. Ja tuohon miettimiseen lisänsä antaa se, pienikin nuotion loiste estää näkemästä mitä kaikkea siellä pimeässä metsässä tapahtuu. Ei voi tietää, oliko risahduksen aiheuttaja pudonnut oksa vai lähistöllä liikkuva susi.

Ja täytyy sanoa, että nuotion äärellä pimeässä kahvikin maistuu aina paljon paremmalta kuin missään muualla.

Pasi Vahimaa, professori ja fotoniikan asiantuntija, Itä-Suomen yliopisto