Tässä tarinassa kerron kuinka minusta on tullut tietojenkäsittelytieteen ammattilainen. Polkuni on kulkenut Kiteeltä Joensuun kautta tarpeeksi kauas maailmalle – aina Uuteen-Seelantiin ja lukuisiin Afrikan maihin saakka. Sieltä olen kuitenkin palannut takaisin Joensuuhun ja päässyt tekemään monia mielenkiintoisia projekteja robotiikan, ohjelmoinnin opetuksen ja SciFest-tiedetapahtuman parissa.

Tarinani tietojenkäsittelytieteen parissa alkaa 1990-luvun lopulla. Lukion jälkeen olin hakemassa opiskelupaikkaa Joensuun yliopistosta. Kemia kiinnosti kovasti, olinhan opiskellut sitä lukiossa pitkän oppimäärän verran. Hakupapereita täyttäessäni hetken mielijohteesta valitsin kuitenkin tietojenkäsittelytieteen ensimmäiseksi hakukohteeksi. Tuo ensisijaisuusvalinta oli kuitenkin näin jälkikäteen ajateltuna onnekas päähänpisto. Sain tämän valinnan turvin muutaman ylimääräisen lisäpisteen ylioppilastodistuksen arvosanojen päälle ja sain rimaa hipoen opiskelupaikan tietojenkäsittelytieteen laitokselta.

Opinnot alkoivat ja ala tuntui heti omalta. Tarkoitukseni oli edetä opinnoissa perinteistä polkua päätyen lopulta töihin ohjelmistoalan yritykseen. Tulevaisuuden suunnitelmat kuitenkin muuttuivat, kun törmäsin professori Erkki Sutiseen. Hänestä tuli myöhemmin paitsi esimieheni ja väitöskirjaohjaajani, niin myös vihkipappimme sekä perheemme hyvä ystävä.

Robotteja kouluihin – jo 15 vuotta sitten!

Seikkailuni robottien maailmassa alkoi, kun Erkki hankki eräälle kurssilleen opetuskäyttöön tarkoitettuja ohjelmoitavia Lego Mindstorms RCX -robottisarjoja. Pääsimme tekemään harjoitustyönä uudenlaista ohjelmointiympäristöä näille roboteille, ja samalla heräsi paljon ajatuksia robottien hyödyntämisessä opetuksessa etenkin lasten ja nuorten kanssa. Näissä puitteissa aloitimme laitoksen ja opiskelijoiden yhteistyönä Kids’ Club -nimisen teknologiakerhon, jonka tärkeä rooli oli olla yliopistolle eräänlainen autenttinen tutkimus- ja oppimisympäristö. Näihin aikoihin aloitin akateemisen työurani opettamalla Itä-Suomen lukiolaisille tietojenkäsittelyn perusopintoja Virtuaaliapprobatur-ohjelmassa, ja samalla pääsin mukaan Erkin vetämän opetusteknologian ryhmän toimintaan. Kids’ Clubissa ihmettelimme ja opimme yhdessä lasten ja nuorten kanssa robottien käyttöä ja ohjelmointia, ja näistä aineksista ammensimme myös ryhmämme tutkimukseen.

Robottien opetuskäyttöön liittyvät haasteet ja mahdollisuudet ovat muuttaneet muotoaan ja mittakaava on kasvanut aivan toisiin ulottuvuuksiin

Teknologiakerhossa käytimme samoja välineitä ja menetelmiä kuin nykyisin ohjelmoinnin opetuksessa kouluissa, ja kerhotoiminnan kautta saimme perustettua Suomeen RoboCupJunior-robotiikkaturnauksen, joka elää nykyisin omaa elämäänsä vahvan Innokas-verkoston kautta. Tuliaisina maailmalta kerhomme joukkueelle oli mm. robottijalkapallon maailmanmestaruus, vuodelta 2002.

Uusia ajatuksia Afrikasta

Oma matkani opetusteknologian tutkimuksen ja opetuksen parissa jatkui erilaisten projektien parissa, joiden avulla pääsimme rakentamaan myös kansainvälistä kumppanuusverkostoa. Vuonna 2005 saimme kutsun Etelä-Afrikkaan Sasol SciFest -tapahtumaan. Matkan tarkoituksena oli esitellä robotiikan ja teknologiakasvatuksen toimintaamme eteläisen Afrikan suurimmassa tiede- ja teknologiatapahtumassa. Tapahtuma kerää vuosittain yli 60 000 osallistujaa Grahamstowniin, pienehköön yliopistokaupunki kaukana Etelä-Afrikan metropoleista, Johannesburgista ja Pretorian alueesta. Matkan aikana SciFestin luonne kirkastui kerralla, ja Grahamstownilla tuntui olevan paljon yhteistä Joensuun kanssa. Niinpä seurueellemme heräsi kauaskantoinen ja ehkä rohkeakin ajatus vastaavan tapahtuman järjestämisestä Joensuussa. Tästä alkoikin sitten toisenlainen seikkailu…

SciFest Joensuu kansainvälisen ja vaikuttavan tiedekasvatuksen kärkenä

Keväällä 2007 järjestettiin ensimmäinen SciFest Joensuu -tapahtuma. Joensuun yliopiston tietojenkäsittelytieteen laitoksen panostuksella tapahtuma saatiin pystyyn tarpeeksi vaikuttavassa mittakaavassa. Ensimmäisenä vuonna mukana oli 3000 tieteestä, teknologiasta ja ympäristöasioista kiinnostunutta lasta, nuorta ja aikuista. Tästä lähti liikkeelle yhteisöllinen, Suomessa ja maailmallakin ainutlaatuinen tiede- ja teknologiafestivaali. Muutamia vuosia sitten sain tilaisuuden toimia Joensuun Tiedeseura ry:n toiminnanjohtajana sekä SciFestin vastaavana tuottajana. Tämä kokemus avasi silmät hyvin sille, kuinka vaikeaa tieteellisen tutkimuksen tuloksista kertominen suurelle yleisölle on. Me tieteentekijät olemme hyviä kirjoittamaan asiantuntija-artikkeleita saman tieteenalan rajatulle kohdeyleisölle. Tulosten avaamiseksi kaikkien kansalaisten tietoisuuteen tarvitaan kuitenkin muunlaisia keinoja, ja tässä SciFest on osoittautunut yli 10 vuoden ajan toimivaksi alustaksi, joka kasvaa ja monipuolistuu vuosi vuoden jälkeen.

Joensuusta käsin on ollut hyvä myös kansainvälistyä. Jatko-opintojeni aikana asuin vuoden ajan Uudessa-Seelannissa. Tämä vierailujakso oli erittäin onnistunut ja antoi hyvän pohjan tutkimukselle. Monenlaisia kokemuksia opintojen aikana olen saanut ammentaa myös Afrikasta. Ryhmällämme on ollut perinteisesti kiinteät yhteydet Saharan eteläpuolisen Afrikan maihin, ja olenkin ollut etuoikeutettu saadessani vierailla esimerkiksi Tansaniassa, Sambiassa, Etelä-Afrikassa ja Mosambikissa. Usein nämä matkat ovat liittyneet nimenomaan teknologiakasvatuksen ja robotiikan kysymyksiin ja tutkimukseen. Parin viime vuoden aikana toteutettu ”ICT for Education in Eritrea” -projektimme avasi viimeistään silmäni Afrikan ainutlaatuisuudelle, monipuolisille mahdollisuuksille sekä sille, että myös meillä tutkijoina ja opettajina on aidosti paljon annettavaa alueen hurjaa vauhtia kehittyville maille. Edellytyksenä onnistumiselle on toki se, että työtä tehdään paikallisten ihmisten kanssa tasavertaisina yhteiskunnan ja ympäristön vahvuuksia hyödyntäen.

Ympyrä sulkeutuu

Nyt, yli 15 vuoden seikkailun jälkeen opetusteknologian ja teknologiakasvatuksen kiehtovassa maailmassa, ympyrä on yhdellä tapaa sulkeutumassa. Kaivelin hiljattain labramme kaappeja ja löysin kasan vanhoja Lego RCX -robotteja – niitä, joilla aloitimme teknologiakerhon toiminnan 2000-luvun alkupuolella. Vaikka osan roboteista oli ajan hammas nakertanut vuotavien paristojen avustuksella, saimme kasaan mukavan setin ”retrobotteja” ja olemme parhaillaan kehittämässä taas uudenlaista robottien ohjelmointiympäristöä aloittelevien ohjelmoijien tarpeisiin. Juurille paluusta huolimatta voinee todeta, että ei työ kuitenkaan tähän lopu. Robottien opetuskäyttöön liittyvät haasteet ja mahdollisuudet ovat vain muuttaneet muotoaan ja mittakaava on kasvanut kokonaan uusiin ulottuvuuksiin.

Ilkka Jormanainen, toiminnanjohtaja, Joensuun Tiedeseura ry