Öisessä valaistuksessa ja joesta kohoavan höyryn verhoamana Pielisjoen ylittävä rautatiesilta ei voinut olla mitään muuta kuin paikka, jossa oman käden oikeutta toteuttavat miehet tekivät, mitä heidän täytyi tehdä, tai myivät sielunsa kohtalokkaille naisille.

Sillan lavan lankut natisevat miehen askeleista. Teräsrakenteet tulisivat soittamaan määrätietoisen liikkeen tahtia vielä kauan yksinäisen kulkijan haihduttua yöhön. Kirkkaat, suoraan alaspäin suunnatut valot langettavat miehen kasvoille naamion kaltaisen varjon, joka kätkee hänen jäänsinisten silmiensä katseen, joka on hyisempi kuin hänen jalkojensa alla virtaava joki, mutta aivan yhtä synkkä ja anteeksiantamaton.

Miehen kulkua säestää 80-luvun syntetisaattorimusiikki, joka antaa kuumeisen sykkivän pulssin hänen maailmalleen ─ maailmalle, jossa mitä tahansa voi tapahtua milloin tahansa.

Entä jos naapuri ei olekaan, miltä näyttää?

Asfalttiviidakon kissapeto katsoo vastaantulijoita silmiin ja huvittuu nähdessään, ettei heillä ole hitustakaan siitä selviytymisvaistosta, joka on pitänyt miehen elossa koko hänen elämänsä ajan ─ jokaisen seitsemäntoista, pehmeän pumpulin ympäröimän vuoden ajan.

Mukailen Martin Scorsesen Mafiaveljet-elokuvan aloittavaa repliikkiä: “Niin pitkälle kuin muistan, olen aina halunnut olla rikoskirjailija”, ja jatkan lainaten samalla vapaudella Woody Allenin Manhattania: ”Joensuu oli hänen kaupunkinsa, ja se tulisi aina olemaan.”

Imeydyin jännitystarinoiden maailmaan varhaisessa iässä. Kuusivuotiaana sanelin kirjurina toimineelle äidilleni ensimmäisen dekkarini, jonka päähenkilön, lontoolaisen yksityisetsivän Simon Lindgrenin, seikkailuja sain mahdollisuuden jatkaa yhdeksänvuotiaana Karjalan maa -sanomalehdessä. Kyseinen jatkokertomus oli ensimmäinen julkaistu teokseni.

Urani alkuvuosina en voinut kuvitellakaan sijoittavani tarinoita Joensuuhun, synnyin- ja kotikaupunkiini, jonka maalaiskaupunkimiljöö ei millään tavoin ruokkinut mielikuvitustani. Minulle oli sula mahdottomuus nähdä mysteerien, kovaotteisten sankareiden ja joskus julmaksi kiihtyvän toiminnan sijoittuvan samaan ympäristöön, jossa kävin koulua, laskin pulkkamäkeä ja leikin pihaleikkejä.

Laululavan joutomaan urbaanit vampyyrit

17-vuotiaana, lukion toisella luokalla, löysin kuitenkin kaupunkini odottamattoman uudella tavalla: videokameran etsimen läpi. Toiminta- ja jännitysaiheisten lyhytelokuvien kautta aloin tehdä öisiä tutkimusretkiä ympäri Joensuuta. Kameran lisäksi olin varustautunut korvalappustereoilla, joilla kuuntelin suosikkielokuvieni musiikkia lähes puhkihiertyneiltä kaseteilta.

Paikat, kuten Penttilän saha, Suvantosillan Niinivaaran puoleinen alusta, vanha teurastamorakennus ympäristöineen, yliopiston kirjaston katto ja romuautojen hautausmaat teollisuusalueella, avautuivat mielikuvituksessani äärettömän tuoreen oloisina ja täynnä potentiaalia.

Pielisjoen ylittävä rautatiesilta oli kuin suoraan sarjakuvakirjoittajan ja -piirtäjän Frank Millerin legendaarisista Daredevil-sarjakuvista. Öisessä valaistuksessa ja joesta kohoavan höyryn verhoamana se ei voinut olla mitään muuta kuin paikka, jossa oman käden oikeutta toteuttavat miehet tekivät, mitä heidän täytyi tehdä, tai myivät sielunsa kohtalokkaille naisille.

Laululavan takainen nurmikenttä aamuyön usvassa oli puolestaan pelottavaa joutomaata, jonka poikki ryhmä urbaaneja vampyyreja kulki päättäväisesti kohti uinuvaa kaupunkia ja sen pahaa aavistamattomia asukkaita. Löydettyäni Joensuun kuvaannollisen pimeän puolen en päästänyt siitä koskaan irti. Enkä koskaan aio päästää.

Entä jos naapuri ei olekaan, miltä näyttää?

Olen asunut kymmenen vuoden ajan perheeni kanssa Käsämän kylän maalaisidyllissä, noin kolmekymmentä kilometriä Joensuusta Kuopioon. Melkein saman ajan olen kirjoittanut dekkareita ammatikseni. Tarinoitteni näyttämöiksi ovat kerta toisensa jälkeen valikoituneet tutut ympäristöt sadan kilometrin säteellä. Eikä suinkaan siksi, että apurahakirjailijan on helppo ja halpa tehdä niihin tutkimusmatkoja, vaan siksi, että niiden kautta on edelleen kiehtovaa lähestyä yhtä juonenkehittelyn peruskysymystä: ”Entä jos?” Entä jos maakunnan vesistössä uinuu sotien aikainen biologinen ase? Entä jos lupsakka naapurin isäntä onkin valehenkilöllisyyden taakse piiloutunut mestarivaras? Entä jos Penttilän sahan tuhoutuminen tulipalossa oli koulukiusatun kosto piinaajilleen haudan takaa?

Yhä tänä päivänä kokiessani tarvetta ladata mielikuvitukseni akkuja, inspiroitua tai nähdä film noir -elokuvia, jotka avautuvat ainoastaan minulle sieluni silmin, otan kannettavan soittimen, ajan Pielisjoen rantaan ja lähden kävelemään Joensuun kaduille. Eikä minun tarvitse koskaan palata kotiin tyhjin mielin, sillä olen aina kohdannut uuden pelottavan vastustajan, uuden apua tarvitsevan viattoman sielun tai uuden syntisin kuiskauksin vaaroihin viettelevän miestennielijän, joka suorastaan vaatii minua kirjoittamaan tarinansa. Ja kuka minä olen torjumaan katujen satuja.

Tuomas Lius, kirjailija

Teemat: Tarina