Paitsi äänialan myös muiden alojen ammattilaiset osaavat jo hyödyntää äänimaisematutkimusta. Äänimaisematutkimuksessa yhdistyvät tiede ja taide. Tutkija pääsee lähelle ihmisten kokemuksia, jotka ovat yhteydessä keskeisiin yhteiskunnallisiin muutoksiin.

On huhtikuun aamu Võmmorskissa, Kaakkois-Virossa, yli kaksikymmentä vuotta sitten. Ryhmä tutkijoita ja taideopiskelijoita on perehtymässä äänimaisemiin ja pääsiäisen viettoon Setumaan kylässä, jonka Venäjän raja halkaisee kahtia: hautausmaa sijaitsee Venäjällä.

Asun seitsemänkymppisen Olgan luona. Olga on kylän paras laulaja ja erehtymätön kulttuurinsa tuntija, joka elää omavaraista elämää. Hän kierrättää kaiken, jätettä ei synny.

Päivän työhön valmistautuessani tajuan yhtäkkiä, että todistan korvillani hetkeä, joka on pakko äänittää. Pieni radio on auki. Siellä kuusikymmenluvun miesääni laulaa viroksi neuvostoiskelmää. Olgan tytär vatkaa vispipuuroa, vispilällä. Tuvan puuseinät resonoivat. Nauhurille tarttuu jäljittelemätön atmosfääri.

Myöhemmin intoilin äänialan ammattilaiselle, että onnistuin vangitsemaan nauhalleni jotakin olennaista. Ekspertti totesi: ”Voi kuule, nykyaikana kaikki tuo voidaan rakentaa studiossa! Otetaan vain iskelmä, joku vispaa puuroa, laitetaan äänet yhteen ja – siinä se on!” Kaivoin äänityksen esiin ja kas – ammattilainen mykistyi: ”Olet oikeassa. Ei pysty.”

Äänimaisemat ovat osa ihmisille tärkeää aineetonta kulttuuriperintöä

Olin ensimmäisten joukossa 1980-luvun loppupuolella tuomassa Suomeen äänimaisematutkimusta. Heti ensimmäisten kenttätutkimusten jälkeen minua inspiroivat alan mahdollisuudet. Avautui kokonainen uusi maailma. Tutkijana pääsin keskelle ihmisten arkielämää ja merkityksellisiä kokemuksia, jotka selvästi liittyivät yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin muutoksiin sekä esimerkiksi valta-asetelmiin. Pääsin myös yhdistämään tiedettä ja taidetta.

Tutustuminen kanadalaisen Maailman äänimaisemaprojektin 1970-luvun tutkimuksiin avasi kuulokulmia äänimaisemien kulttuurisidonnaisuuteen. Miksi esimerkiksi Espanjassa saattaa löytyä kaupunkien melusäädöksistä määräys, jonka mukaan huonekaluja ei saa siirrellä öisin? Tai saksalaisen kaupungin säädöksestä, että wieninleikkeitä ei saa vasaroida kello kahden ja kolmen välillä iltapäivällä?

Joensuussa yksi äänimaisematutkimuksen keskus

Nyt Itä-Suomen yliopiston Joensuun kampuksella sijaitsee yksi suomalaisen äänimaisematutkimuksen keskus. Meillä on tutkittu kulttuurista kestävyyttä ja eurooppalaisten kylien äänimaisemia, hiljaisuutta pohjoiskarjalaisen matkailuyrittämisen resurssina. Parhaillaan johdan mittavaa EU-hanketta keskisuurten kaupunkien aistittujen elinympäristöjen muutoksista asukkaiden kokemina.

Mainitsen joskus, ylpeyttä äänessäni, että sana äänimaisema oli kolmekymmentä vuotta sitten suurelle osalle suomalaisia täysin tuntematon. Nyt tuskin kuluu päivääkään ilman että jokin valtamedioista käyttää käsitettä. Parasta kaikesta on, että niin tekevät myös tavalliset suomalaiset.

Suomalaisten mieleen ja kieleen tämä soundscape-sanan käännös solahtaa kuin saukko penkalta Pielisjokeen. Ymmärrämme heti, ettei maisema ole mekaaninen ympäristön elementtien kokoelma vaan mukana on yksilö tai yhteisö, joka ääniä tulkitsee, kokee ja tuottaa. Paikallisuus ei ilmene vain konkreettisissa, aineellisissa asioissa kuten lähiruoka. Äänimaisemat ovat osa ihmisille tärkeää aineetonta kulttuuriperintöä. Nykyään paitsi äänialan myös monien muiden alojen ammattilaiset osaavat ja haluavat hyödyntää äänimaisematutkimuksen tuomaa kulttuurista tietämystä. Studioissa rakennetaan kyllä äänimaisemia, mutta ei tyhjästä.

Nämä asiat ovat tulleet selviksi, kun olen saanut olla mukana luomassa Yle Radio Suomeen ohjelmaformaattia Äänien ilta vuodesta 2012 lähtien. Tutkijalle on hienoa päästä kommunikoimaan noin 200 000 kuulijan kanssa. Ohjelmaan pirauttavat ihmiset saavat toivoa ääniä, joita kyllä Ylen arkistoista löytyy. Ei aina juuri sitä oikeaa. Miten se olisikaan mahdollista, kun niin monen seikan pitää osua kohdalleen: tilanteen, akustiikan, vuodenajan, kuuntelijan mielentilan?  Mikä ilo olikaan siis tuottaa onnen hetki kuuntelijalle, joka halusi vielä kerran kuulla interrail-seikkailuillaan vuonna 1980 tutuksi tulleen äänen! Soittaja nukkui reilatessaan rautatieasemahalleissa. Hän toivoi mekaanisen aikatauluseinän ”fläpätystä” junan toisensa jälkeen lähtiessä omiin määränpäihinsä, Euroopan yöhön, aikaan ennen digitaalisia aikatauluja.

Helmi Järviluoma-Mäkelä, professori, kulttuurintutkimus, Itä-Suomen yliopisto